GENRE (LAJITYYPPI) RAAMATUSSA
Haastattelijana Amanda Brown
Amanda Brown: Hei, Ben.
Ben Spackman: Hei.
Amanda Brown: Voitko kertoa minulle vähän itsestäsi ja siitä, mitä tutkit?
Nyt keskityn parhaillaan amerikkalaiseen uskontojen historiaan ja mormonismin tutkimukseen, joissa painotukseni kohdistuu tosiasiassa tavallaan samoihin asioihin. Kun olin Chicagossa keskityin 1 Mooseksen kirjaan, ja Claremontissa olen paneutunut tieteen ja uskonnon väliseen konfliktiin - eritoten 1 Mooseksen kirjan ja evoluution tulkintoihin.
Amanda Brown: Sanoisitko muutaman sanan tämänpäiväisestä aiheestamme?
Ben Spackman: Olen käyttänyt paljon aikaa opettaessani Raamattua sen eri muodoissa. Olen kattanut Uuden ja Vanhan testamentin. Minulla on ollut kaksi luentosarjaa 1 Mooseksen kirjasta. Yksi asia, josta meidän on aina puhuttava, on se, miten tehdä ero Raamatussa olevien eri asioitten välillä. Mormonit usein lähestyvät Raamattua ja itse asiassa kaikkia pyhiä kirjoituksia ikään kuin ne olisivat yksi ja sama asia. Se ei todella ole puolustettavissa oleva olettamus, vaikka siihen on pitkään turvauduttukin. Olemme ikään kuin perineet sen muilta. Mutta kun me keskitymme Raamattuun, se on kuin kirjasto. Kun menemme kirjastoon tänä aikana tai Netflix-palveluun, me havaitsemme, että siellä on eri osastoja. Kirjastossa on kaunokirjallisuutta ja tietokirjallisuutta. Jos menee osoitteeseen Netflix, siellä on eri osastoja. Voi siirtyä dokumenttiohjelmaan, voi siirtyä sci-fi-ohjelmaan, voi siirtyä mysteeriohjelmaan, voi siirtyä ulkomaisiin elokuviin.
Nämä ovat kaikki eri genrejä eli lajityyppejä - erilaisia asioita. Kun puhutaan Raamatusta, sekin sisältää erilaisia asioita. Itse asiassa sana Raamattu [engl. Bible] tulee kreikan sanasta biblia, mikä tarkoittaa kirjoja. Alunperin Raamattu oli kokoelma kirjoja; se oli kirjasto. Siinä kirjastossa, kuten meidän kirjastoissammekin, on monenlaisia asioita.
Emme ole aina historiallisesti onnistuneet huomaamaan, että tämän pelikenttämme kansien välissä on erilaisia asioita, ja se on johtanut väärinkäsityksiin ja sekaannukseen ja ristiriitoihin. Eräänlainen yleiskuva on, että Raamattu on kirjasto tai kokoelma. Kun opimme tunnistamaan erilaisia asioita siinä, se on ensimmäinen askel paremman ymmärryksen saavuttamiseksi. Käytin instituuttiluokissani aikaa siihen - eli sen ymmärtämiseen, mitä me kutsumme genreksi.
Amanda Brown: Mitä ajatuksia on eri genrejen takana Raamatussa, jota me joskus pidämme yhtenä kirjana?
Ben Spackman: Itse asiassa olen tehnyt alustavaa työtä sen parissa kurssien osalta Claremontissa. Suuri osa siitä liittyy Valistusajan olettamuksiin, jotka olemme perineet mutta joita me emme ole tarkastelleet kovinkaan läheltä. Luulenpa, että tiedostamaton pohdintamme etenee siten, että ilmoitus on totuus Jumalalta ja totuus ja valistus ovat tosiseikkoja - se merkitsee tiedettä ja se merkitsee historiaa. Se taas merkitsee sitä, että kun me lähestymme pyhiä kirjoituksia, mitkä ovat Jumalan sanaa, me tavallaan käymme läpi tuon pienen ketjun, jossa me oletamme, että sen täytyy olla tieteellistä ja historiallista tai muuten se ei jotenkin ole Jumalan sanaa, koska se on sitä mitä Jumalan sana on. Jumalan sana on totuus, totuus on tosiseikka, tosiseikka on tiedettä ja historiaa. Ongelmana tämän suhteen on se, että se hylkää sekä terveen järjen että joitakin Raamatun selkeitä lukutapoja.
Amanda Brown: Ben, mitä erilaisia pyhien kirjoitusten genrejä on olemassa ja kuinka ne muuttavat meidän mielipidettämme tästä yhtenäisestä kirjasta?
Ben Spackman: Jos käytämme termiä genre hyvin vapaasti, huomaamme, että meidän pyhät kirjoituksemme sisältävät kumpiakin - kuten sekä evakeliumeja että kirjeitä Uudesta testamentissa. Vanhassa testamentissa on lakiin liittyvää aineistoa sekä aineistoa, jota tutkijat kutsuvat kulttiseksi aineistoksi; so., suurin osa 2 ja 3 Mooseksen kirjan aineistosta on ohjeita siitä, miten temppeli rakennetaan, miten antaa uhrilahjoja, joita me pidämme innoitettuina. Sitten tullaan psalmeihin ja sananlaskuihin, jotka ovat runoutta ja lauluja. Nekin ovat innoitettuja.
Yksi asia siinä joukossa, joihin haluan keskittyä on Jeesus ja vertaukset, koska se on niin oiva tapa esitellä tämä ajatus. Useimmiten kun otan tämän asian esiin, aloitan sanomalla: “Ovatko Jeesuksen vertaukset totta? Ja melko yksimielisesti ihmiset sanovat, “Kyllä.” Minä sanon: “No, kun Jeesus puhuu miehestä, joka meni Jerikoon ja joutui ryöstetyksi, ja laupias samarialainen tuli paikalle, kuvaileeko Hän historiallista tapahtumaa, joka todella tapahtui?” Useimmat ihmiset sanovat: “Ei.” “Eli, kun Jeesus käyttää vertauksia, Hän esittää kertomuksia sellaisesta, mitä ei ole tapahtunut.” “No niin kai.” “Mutta me kuitenkin sanomme, että ne ovat tosia.” “No onhan se tietty niin.”
 |
| Walter Rane: Laupias Samarialainen. lds.org. |
Vertaus on genre, jossa sen totuus ei ole riippuvainen sen historiallisesta arvosta. Me myönnämme sen, ja se on ok. Tässä kohtaa tavallaan lainaan protestanttista tutkijaa nimeltään Kenton Sparks. Jeesukselle mieluinen opetustapa Hänen opettaessaan totuutta oli fiktio. Meidän on helppoa tunnistaa vertaukset Uudessa testamentissa, koska ne ovat evankeliumeissa, ja useasti niissä sanotaan: “… kuulkaa tätä vertausta” tai “… sitten Jeesus esitti tämän vertauksen.” Me tunnemme ne niin hyvin, että jopa kun Jeesus ei esittele vertausta sanomalla “… tässä on teille vertaus”, me tunnistamme sen vertaukseksi, ja me voimme tehdä sen genre-markkerien perusteella. Jokaisella genrellä on omia pieniä viitteitä, jotka sanovat: “Tässä on se ryhmä, johon minä kuulun.”
Amanda Brown: Kuten saksalaisissa saduissa: “Olipa kerran.”
Ben Spackman: Tismalleen. Jos minä nousisin ylös sakramenttikokouksessa ja sanoisin: “Haluan kertoa teille tarinan. Olipa kerran poika nimeltä Joseph Smith”, se vähän hämmentäisi ihmisiä, koska Joseph Smith on historiallinen, mutta “olipa kerran” on satujen genre-markkeri tai Aisopoksen tarujen tai muun sellaisen tunnus. Eräänlainen genrejen sekoitus, jollaisia ihmiset mielellään käyttävät nyt. Toisinaan ihmiset eivät ollenkaan huomaa genre-markkereita. Pian sen jälkeen, kun Harry Potter-kirjoja alkoi ilmestyä ja niistä tuli suosittuja, jollaiset genret ovat nykyään yleisiä, Onion [Sipuli], joka on satiirinen uutispaikka, julkaisi artikkelin siitä, kuinka Harry Potter näytteli keskeistä roolia lasten käännyttämisessä paholaisen palvontaan, ja heillä oli jopa valokuvia lapsista pentagrammeineen ja noidanhattuineen ja muine juttuineen. Luultavasti melkoinen joukko evankelisia kristittyjä piti tätä todisteena siitä, että Harry Potter oli itse asiassa saatanallinen. Ongelma oli siinä, että ihmiset eivät tajunneet, että kysymyksessä oli satiristinen sanomalehti-genre, vaan pitivät sitä todellisena uutislehti-genrenä. Kun ihminen ei kiinnitä huomiota genre-markkereihin tai kun hän ei tunne niitä hyvin, on helppoa sekoittaa genrejä ja olla ymmällään, mikä taas johtaa vääriin tulkintoihin.
Amanda Brown: Kun puhutaan näistä genre-markkereista - onko niitten erottaminen helppoa? Vaaditaanko siihen koulutusta? Voiko kuka tahansa suoriutua siitä?
Ben Spackman: Kaikki voivat. Jos ajattelee sitä, miten genre ja genre-markkerit toimivat nykyaikana. Kukaan ei koskaan pyydä sinua istumaan ja selitä sinulle, että tämä kertoo siitä, että luet parhaillaan satua. Tämä merkitsee sitä, että katselet parhaillaan dokumenttifilmiä. Me opimme ne kulttuuriosmoosin kautta, vain kasvamalla yhteiskunnassa ja saamalla täysannoksen nähtyämme niin monta sellaista. Avatessamme sanomalehden me vaistomaisesti ymmärrämme, että Doomsburyn sarjakuva Irakin sodasta on erilainen kuin Irakin sotaa koskeva artikkeli, mikä on taas erilainen kuin mielipidekirjoitus Irakin sodasta. Me olemme virittäytyneet noihin eri genre-markkereihin. Tässä tapauksessa ne voisivat olla sijoituspaikka sanomalehdessä, riippumatta siitä, onko niitten mukana kirjoittajan nimi vai ei, onko niitten mukana kuvia, minkälaisia kuvia - kaikki tuo kertoo meille, että tämä on pilapiirros, tämä on pääkirjoitus, tämä puolueettomampi juttu. Kun siirrymme oman kulttuurimme ulkopuolelle, me voimme oppia nuo genre-markkerit, mutta meidän on syvennyttävä siihen. Kysymyksessä ei ole jotain, mikä ponnahtaa esiin yhtäkkiä, yhtään sen enempää kuin jos matkaisimme Japaniin ja samantien oppisimme asioitten kulttuurisidonnaisen merkityksen. Nuo genre-markkerit on joko opittava kulttuurillisesti vuosien kuluessa, vuosia kestäneen altistumisen kautta tai ne on osoitettava meille.
Raamatun lukemisessakin on selkeät genre-markkerit, mutta meistä ei kukaan ole enää alkuperäinen israelilainen; sellaisia ei ole. Jopa nykyiset israelilaisetkaan eivät elä raamatullisessa kulttuurissa kahdentuhannen vuoden takaa. Yleensä on luotettava tutkijoihin, jotka ovat yrittäneet syventyä muinaisiin Lähi-idän kulttuureihin ja ovat lukeneet ja lukeneet ja uudelleen lukeneet sekä Raamattua että ei-raamatullista kirjallisuutta, babylonialaista, assyrialaista, egyptiläistä tekstiä jne. Näitä kaikkia tekstejä lukiessaan alkaa havaita genre-markkerien esilletulemisen. Alat pystyä sanomaan, että tämä teksti on kovinkin paljon tämän genren kaltaista. Genre ei ole asioitten lokeroittamista varten vain siksi, että me pystyisimme samaistamaan sen ja sen. Kun olemme ruvenneet kasaamaan asioita samanlaisiin kasoihin, me voimme alkaa selvittää, miten ne liittyvät toisiinsa.
Itse asiassa on kiintoisa lainaus vanhin John Widtsoelta [1872-1952, kahdentoista apostolin koorumin jäsen 1921-1952], joka oli todella virittäytynyt joihinkin tämänkaltaisiin juttuihin. Hän kirjoitti kirjan, jossa hän sanoi: “Kuten kaikissa hyvissä kirjoissa Raamatussakin käytetään kaikkia kaunokirjallisuuteen kuuluvia keinoja, jotka vievät sanoman perille. Se sisältää historiaa, runoutta ja allegoriaa. Minä laajentaisin genret paljon noitten kolmen yli. Näitä ei voi enää aina erottaa nyt, kun vuosisadat ovat vierineet, alkuperäisen kirjoittamisen jälkeen.” Hän sanoo että siellä [Raamatussa] on kaikenlaista genreä, emmekä me aina kiinnitä huomiotamme siihen enää, koska me emme enää ole siinä kulttuurissa.
Emme ole syntyperäisiä kulttuurisesti emmekä millään muullakaan tavalla enää. Meitä on tavallaan opetettava tunnistamaan ne. Se ei ole sellaista, mikä tapahtuu, kun me otamme englanninkielisen Raamatun, avaamme sen jostain kohdasta ja rupeamme lukemaan.
Palatakseni uudelleen Valistusajan olettamuksiin, meidän toimintaedellytyksemme pyhien kirjoitusten osalta, joissa vain harvoin on vertauksia, on se, että me vain yksinkertaisesti oletamme, että kaikki on historiaa, ja lisäksi me tavallaan oletamme, että kaikki on nykyhistoriaa. Siinäkin me kohtaamme ongelmia, koska historiankirjoius on muuttunut radikaalisti viimeksi kuluneen vuosisadan aikana. Jopa History of the Church kirjoitettiin tavalla, joka aiheuttaa monille meidän aikanamme ongelmia. Jos ottaa sen käteensä, huomaa, että Joseph Smith kirjoitti sen ensimmäisessä persoonassa, mutta, mitä oikeasti tapahtui, on, ettei heillä ollut kovin paljon Joseph Smithin ensimmäisessä persoonassa kirjoittamaa aineistoa, ja niinpä he ottivat kirjoituksia ihmisten päiväkirjoista, joissa kerrottiin, että Joseph sanoi näin, Joseph teki näin - ja panivat ne ensimmäiseen persoonaan, ja siitä tuli History of the Church. Niin tavallisesti kirjoitettiin historiaa 19. vuosisadalla.
Kun palaat aikaan 2500 vuotta sitten, löydät radikaalisti erilaista historiankirjoitusta, ja voit nähdä tämän eritoten kahdessa paikassa Uudessa testamentissa, jossa ovat evankeliumit ja jossa me oletamme, että ne ovat enemmän tai vähemmän kirjurien kirjoittamia, jotka tuottivat dokumentteja kirjaten-niinkuin-se-tapahtui, ja sitten saavumme Johanneksen evankeliumiin, joka sotkee kaiken tämän perinpohjin. Esimerkiksi Matteus, Markus ja Luukas kertovat siitä, kun Jeesus puhdistaa temppelin työnsä lopuksi, ja sitten kuolee pian sen jälkeen. Johannes kertoo Jeesuksen puhdistaneen temppelin työnsä alkumetreillä eikä konsanaan sen jälkeen - ja ihmiset sanovat: “Selkeästi puhdistamisia oli kaksi.” Olettamukseksi jää, että Johannes kirjoitti noudattaen kronologista järjestystä ja realistisesti. Johannes mahdollisesti käytti jotain aivan muuta kuin kronologista järjestystä, ja reaalisesti ajatellen, jos Jeesus olisi puhdistanut temppelin palvelutyönsä alussa, tuo palvelutyö olisi ollut melko lyhyt.
Me näemme tämän Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumeissa, mutta me näemme sen myös Vanhassa testamentissa, kun me vertaamme Samuelin ja Kuninkaitten kirjoja Aikakirjoihin. Meidän [Raamattujemme] nykyinen järjestys on: Samuelin kirjat, Kuninkaiden kirjat ja Aikakirjat. Mutta jos katsomme kohtaa Aikakirjat 1:1, se itse asiassa alkaa uudelleen Adamilla ja kertoo uudelleen sukutietojen kautta yhdeksässä ensimmäisessä luvussa monista asioista, kunnes päästään Sauliin ja Daavidiin. Sitten se kertoo samat tarinat, jotka löytyvät Samuelin ja Kuninkaitten kirjoista, ja usein niistä kerrotaan eri lailla. Joskus se tapahtuu ristiriitaisella tavalla. Nämä molemmat olivat israelilaisten kirjoittamia samanaikaisesti meidän näkökulmastamme.
 |
| Gaspard Dughet: Joona ja valas (n. 1653-1654). |
Amanda Brown: Kun me MAP-kirkon jäseninä tarkastelemme pyhiä kirjoituksia ja tutkimme niitä genren valossa ja otamme ne seikat huomioon lukemaamme tulkitessamme, onko olemassa tehokasta tapaa käyttää sitä, mitä ymmärrämme genrenä, ymmärtääksemme sitä, mitä teksti haluaa kertoa meille teologisesti?
Ben Spackman: Kyllä, todellakin. Haluan jakaa sen kahteen osaan. Koska sinä et ole lukenut laajalti muinaista Lähi-idän kirjallisuutta, joudut luottamaan siihen, mitä joku muu kertoo sinulle siitä, mikä se genre luultavasti on. Tuon vuoksi ehdottaisin opiskelu-Raamattua, koska useimmat niistä jo esipuheessaan esittävät yleisiä vaihtoehtoja. Ei todellakaan voi tulkita jotakin asiaa tai ymmärtää sitä täysin tietämättä, minkälainen se on. Kun me tiedämme, minkälainen se on, se kertoo, minkälaisia kysymyksiä meidän on esitettävä. Kokemukseni mukaan joissakin seurakunnissa - kun siellä opetetaan Joonasta - ihmiset ovat olettaneet, että se on historiaa, ja he juuttuvat puolustamaan ajatusta siitä, että joku selviäisi hengissä ison kalan vatsassa usean päivän ajan, ja että oppiaiheen eräänlaisena keskipisteenä olisi juuri tämä.
Sen vuoksi me emme koskaan selviä viimeisen luvun viimeisiin jakeisiin - vaikka lukuja on vain neljä - jotka jakeet ovat koko kirjan merkittävä asia. Kirjan koko merkitys ei ole: “Kaveri selvisi hengissä kalan sisällä.“ Se on hieno otsake, mutta ei se millään muotoa ole rakentava. Joonan kirjan lopusssa Joona on mäen päällä odottamassa sitä, että Jumala tuhoaisi Niniven kaupungin. Ilma on kuuma. Ollaan Lähi-idässä, ja Jumala kasvattaa kasvin antamaan Joonalle varjoa, ja siinä hän tavallaan rentoutuu. Seuraavana päivänä Jumala saa kasvin katoamaan, ja Joona on jälleen auringonpaisteessa ja vihainen kuumuuden vuoksi. Jumala kysyy Joonaalta: “Miksi sinä olet niin suutuksissasi?” ja hän vastaa: “Tämä kasvi ei enää anna minulle varjoa. Olen niin kiukkuinen, että voisin kuolla.” Hän sanoo: “Jos olet niin vihoissasi varjon takia, täällä on satoja ja tuhansia ihmisiä Ninivessä - ja eläimiä, joilla ei vielä ole evankeliumia, ja jos sinä murehdit kasvia, eikö minun pitäisi olla huolissani heistä?”
Tässä on tavallaan koko Joonan kirja. Tähän se johtaa. Joona vain haluaa, että heidät kaikki surmattaisiin, ja Jumala sanoo: “Minä välitän. Minä välitän näistä ihmisistä ja jopa heidän elikoistaan.” Se on todella kiintoisaa, mutta jos me juutumme valaaseen - mikä ei muuten ollut edes valas - niin emme koskaan pääse Joonan kirjan todelliseen aiheeseen, mikä on syvällinen ja eettinen ja tärkeä evankeliiumille. Jos lähestyt Joonaa ja odotat, että se on historiaa, niin kuin meillä on tapana tehdä, siihen sinä sitten keskityt.
Amanda Brown: Miten Joonan tulkinta muuttuisi, jos tarkastelisimme sitä sen oikeassa asiayhteysessä?
Ben Spackman: Yleensä kallistun niitten puolelle, jotka näkevät Joonan eräänlaisena satiirisena vertauskuvana Israelissa. Eli se merkitsee sitä, ettei se ole historiaa eikä historiallinen kirja. Se, että hyväksyn tämän kannan, ei perustu epäuskoon. Ennen kuin ihminen uskoo jotakin, hänen on tiedettävä, mitä se on. Uskon Jeesuksen vertauksiin, mutta se ei tee niistä historiallisia. Kun pitää Joonan kirjaa satiirisena vertauksena, se antaa mahdollisuuden keskittyä pariin yksityiskohtaan, jotka ovat mahdollisesti tarkoitettu vertaamaan Israelia ei-israelilaisiin. Se on pikkuriikkisen universalistista. Se on, että Joona on oletettavasti Jumalan profeetta, mutta hän on ainoa koko kirjassa, joka on tottelematon Jumalalle. Pakanamerimiehet uhraavat uhrin Israelin Jumalalle; tuulet ja aallot tottelevat Israelin Jumalaa; suuri kala tottelee Israelin Jumalaa; Nineven kuningas ja koko Hänen kansansa ja jopa eläimet - heti kuultuaan Israelin Jumalasta - paastoavat ja tekevät parannuksen säkkikankaassa ja tuhassa. On syvän ironista, että ainoa henkilö, joka ei koko Joonan kirjassa tottele Jumalaa, on Jumalan profeetta Joona. Tämä on yksi niistä eräänlaisista ironisista ja satiirisista vastakohtaisuuksista, joita syntyy.
Toinen, joka putkahtaa esiin kirjassa, on se seikka, kuinka paisuteltua kaikki on. Jos käymme tekstin läpi ja selvitämme, kuinka usein adjektiivi gadol - suuri tai valtaisa - esiintyy, se löytyy jokapuolelta. Kaikki on suurta. Nineven kaupunkia kuvataan kertomalla, että kestää kolme päivää kävellä sen läpi, eli se on todella massiivinen kaupunki, tyystin naurettava kokonsa puolesta. Esimerkiksi Joonaan liittyen kaikesta tehdään elämää suurempaa. Mutta jos aloit lukea Joonan kirjaa ajatuksenasi se, että se on satiirinen vertaus - “Mitä minun oletetaan oppivan tästä?” - saatat saada siitä enemmän. Kun kuulemme sanan “vertaus”, meidän mielemme automaattisesti virittäytyy selvittämään tarinan lopussa, mikä se opetus on. Historialla ei aina ole opetusta annettavana, mutta vertauksilla oletetaan olevan. Se tarkoittaa sitä, että me emme automaattisesti puolustele valaan nielemistapahtumaa, ja samaten se merkitseee, että olemme taipuvaisempia lukemaan kirjan loppuun saakka ja etsimään kertomukseen kuuluvaa opetusta kirjan lopussa. Joona istuu siinä, ja Jumala sanoo, että paikalla on ihmisiä, joista Hän välittää. Sen ymmärtäminen, mikä genre on, vaikkakin me voimme lukea jotakin ilman sitä, tuntuu vääristelevän asiaa hieman, ja on paljon helpompaa saada siitä irti asioita - erityisesti sellaisia asioita, joita kirjoittaja ilmeisesti halusikin meidän saavan siitä irti, kun me ymmärrämme genren.
On olemassa sellaista, mitä kutsutaan genre-sekaannukseksi, ja mielestäni on todella hauskaa puhua siitä, koska se saa minut puhumaan yhdestä lempparielokuvastani Galaxy Quest. En tiedä, onko Galaxy Quest tuttu teille, mutta se on pilantekoa elokuvasta Star Trek, ja siinä on kysymys parhaat päivänsä nähneistä näennäis-Star Trek näyttelijöistä, joilla ei ole mitään muuta elämää kuin ilmestyä sovitusti paikalle. Eräänä päivänä avaruusolennot ilmestyvät paikalle ja sanovat: “Me olemme nähneet historialliset dokumenttinne ja rakentaneet aluksenne. Haluamme, että tulette käyttämään alustanne ja pelastatte meidät tältä toiselta aggressiiviselta ja sotaisalta muukalaiselta.” Ongelmana on se, että näillä avaruusolennoilla ei ole mitään käsitystä fiktiosta, ja he luulevat viittaavansa historiallisiin asiakirjoihin. Ajan oloon näyttelijät oivaltavat, että nuo avaruusolennot puhuvatkin heidän näytelmästään. Ymmärtämällä väärin ja sekoittamalla genren - mikä on koko filmin idea - he joutuvat todella vaikeuksiin.
Amanda Brown: Useimmat kirkon jäsenet, ajattelisin, saattaisivat vähän hätkähtää ajatuksesta, että Joona ei ollutkaan täysin historiallinen hahmo. Miten suhtaudut siihen?
Ben Spackman: Kahdella tavalla. Ensinnäkin se, mihin minä pyrin, ei ole se, että Joona olisi historiallinen ja koska en usko sitä, minä tulkitsen sen kuvaannollisesti. Se, mitä ehdotan, on, että Joona oli alunperin satiirinen vertaus, ja sen ymmärtäminen historiallisesti merkitsee pyhien kirjoitusten kunnioittamista. Vuonna 1922, jolloin oli kulunut noin 15 vuotta siitä, kun asiasta oli ollut todellista kiistaa kirkon ulkopuolella, ensimmäinen presidenttikunta lähetti eräälle apostolille kirjeen. Kun sanon, että oli todellista kiistaa kirkon ulkopuolella, tarkoitan, että monenmoista tapahtui. Darwin niitti mainetta. Saksalaisessa protestanttisessa tutkimuksessa kiehui, ja se alkoi vaikuttaa Yhdysvalloissa. Paljon sellaista oli meneillään, mikä herätti kysymyksiä Raamatusta ja siitä, miten sitä luettiin.
 |
| Maarten van Heemskerck: Joona valittaa risiinikasvin alla (1566). |
Vuonna 1910 kalifornialainen liikemies tuki rahallisesti kokoelmaa kirjoja, jotka vastasivat moniin näistä ajatuksista. Hän maksoi niitten painattamisesta ja jakamisesta kaikkialle. Sarjan nimenä oli “Fundmentals” [Perusasiat], ja siitä ovat alkuisin fundamendalistit. Ikään kuin sen kannoilla 1922 ensimmäinen presidenttikunta lähetti vastauksen apostolille, joka oli - niin arvelen - itärannikolla ja joka kyseli asiasta. Hän oli kysynyt heiltä genreistä ja kaikesta sellaisesta, mitä oli meneillään, ja se, mitä he sanoivat hänelle oli: “On täysin mahdollista, että Joona ja Job ovat molemmat vertauksia; se millä todella on merkitystä on se, onko oppi oikein.” Se, mitä meidän on kysyttävä minkä tahansa genre-kysymyksen lopussa, on: “Onko genrellä merkitystä…? Kyllä” Loppujen lopuksi kuitenkin kaikki on eräällälailla vertauskuvallista. Mitä se yrittää opettaa meille, katsomatta siihen, millainen se on? Tämä ei merkitse sitä, että se, mitä se on, ei olisi tärkeätä, vaan loppujen lopuksi kaikesta voi oppia jotakin. Olipa se historiaa, runoutta, vertauskuvaa, lakiin liittyvää aineistoa tai mitä tahansa.
Tälle on siis olemassa MAP-tukea menneistyydestä, ja siinä ikään kuin tunnustetaan nämä ajatukset ja sanotaan: “Me emme todella tiedä… Mutta se, millä on loppujen lopuksi merkitystä, on se, onko oppi oikein.” Sen pitäisi johdattaa meidät kysymykseen siitä, mikä on Joonan oppi. Onko se sitä, että ihminen voi selviytyä valaan sisällä kolme päivää? Ei todellakaan. Se on Jumalan rakkautta liiton ulkopuolista kansaa kohtaan, assyrialaisia kohtaan.
Amanda Brown: Miten ihmiset reagoivat siihen, kun opetat sellaista?
Ben Spackman: Tavallisesti aivan ensimmäinen kysymys, joka minulle esitetään, on “Mitä ajattelet Mormonin Kirjasta?” Se on ymmärrettävä kysymys, koska monille ihmisille ajatus ei-historiallisista pyhistä kirjoituksista - kun ei oteta huomioon vertauksia - on todella uusi. He olettavat, että se on eräänlainen liukas, kalteva pinta: jos hyväksyy ei-historialliset pyhät kirjoitukset, niin jo kohta rupeaa olettamaan, että kaikki pyhät kirjoitukset ovat ei-historiallisia, ja se leviää Mormonin kirjaan, joka on eräässä mielessä luonteeltaan perustavaa laatua oleva kirja. Siitä on kaikenlaisia kysymyksiä. Minä reagoin tähän sanomalla: “Miten minä olen tullut siihen päätökseen, että Joona ei ole historiallinen?” Sanomallako, että Joonan väittäminen historialliseksi on todella naurettavaa: eihän kukaan voi selvitä valaan vatsassa - se ei voi olla historiallinen tapahtuma, tavallaan päättäen, että koko juttu ei ole historiallinen? Se ei kuitenkaan ole se, miltä pohjalta minä toimin tai miltä useimmat tutkijat toimivat. Pikemminkin se on tieteellinen kysymys: mitkä ovat genre-markkerit tässä tapauksessa ja mitä ne kertovat meille.
Jos Jumala haluaa jonkun selviytyvän valaan vatsassa kolme päivää, Hän voi aivan täysin tehdä sen. Mutta vaikka Hän voisi tehdä sen, ei se merkitse, että Hän tekee niin. Lisäksi voin mainita, että jos kotonani oleva kirjahylly on epäjärjestyksessä, minulla voi olla Raamattu, jonka vieressä on Kurjat, jonka vieressä on keittokirja, jonka vieressä on Harry Potter. Jos laitan Harry Potterin Raamatun viereen, se ei tarkoita, että Raamattu on fiktiivinen, fantasiaa, taikuutta täynnä - ja samalla lailla Raamattu ei muuta Harry Potteria uskonnollisen historian kirjaksi. Genret ovat erillisiä, ja ne on pidettävä erillisinä kirjoina, niin kuin tapahtuu kirjastossakin. Jos sitoisimme… en tiedä, miksi niin kukaan edes menettelisi… Harry Potterin, keittokirjan, Enderin ja History of Medieval Francen [keskiajan Ranskan historia] yksien kansien sisään, kaikki nuo kirjat säilyttäisivät kuitenkin oman genrensä ja oman luonteensa. Se ei vuoda teoksesta toiseen. Se on selvitettävä erikseen jokaisen kirjan osalta ja joskus kirjojen osienkin osalta. Ensimmäisen Mooseksen kirjan eri osat voivat olla tyystin epähistoriallisia. Joissain toisissa osissa voi olla historian jyväsiä. Jotkin osat ovat runoutta. Jopa tuossa yhdessä Raamatun kirjassa voi olla erilaisia asioita. Se, mitä meidän on tehtävä, on kiinnittää huomiota siihen, milloin asiat näyttävät muuttuvan.
Elokuvissa me voimme huomata, milloin filmissä on takauma, koska siihen liittyy jotain aaltoilevaa, ja se on musta-valkoista ja siinä käytetään utuisuutta jonkin verran. Sama on Raamatussa, missä yhtäkkiä sävy tai genre muuttuu täysin… Sen huomaa, kun siirtyy runoudesta proosaan tai lauluun yhtäkkiä, kun genre vaihtuu. Meidän on etsittävä niitä vaihtumisia ja kiinnitettävä huomiomme niihin. Me emme halua vahingossa ottaa mukaan… en tiedä… Jos Jeesuksen kaste olisi jonkin vertauksen vieressä, me emme toki haluaisi ulottaa vertaus-genrea Jeesuksen kasteeseen. Pitäisi varautua genre-kuvauksiin noitten kahden välillä ja selvittää, missä kohtaa vertaus näyttää päättyvän ja me siirrymme toisenlaiseen tilanteeseen.
Amanda Brown: Jospa vaihdamme vähän aihetta - haluaisin puhua yleisöstä. Mormonin kirjan kohdalla on jäsenten keskuudessa paljon tunteita siitä, että sanoma on tarkoitettu meille, meidän aikaamme varten, ja mielestäni kirja itsekin - niin kuin Joseph Smithkin - jatkaa tätä ajatusta. Minusta se voi myös siirtyä Raamattuun. Miten tunnistat eri yleisöjä mormonien pyhien kirjoitusten osalta?
Ben Spackman: Hyvä kysymys. On aika selvää, että Mormonin kirja kirjoitettiin meidän aikaamme varten, niin kuin Mormon sanoo ja presidentti Benson korosti. Ei ole aivan selvää, “mitä meidän aikamme” tarkoittaa. Kun Mormon sanoo: “olen nähnyt teidät”, puhuuko hän vuodesta 1830, 1900, 2015 vai 2515? Me olemme vähän erilaisia kuin mitä vuosi 1830 oli, monellakin tavalla - eli avoimia kysymyksiä riittää. Mormon tekee selväksi, että hän editoi yleensä tulevalle yleisölle eikä oman aikansa ihmisille. Sen vastakohtana olen sitä mieltä, että suuri osa Raamattua oli sen aikalaisille, ja on parikin tapaa nähdä se. Tärkein merkki, johon keskityn tässä on se, että me emme selitä asioita ihmisille, jotka kuuluvat meidän kulttuuriimme. Toisin sanoen, on paljon asioita, joita ei tarvitse sanoa ääneen. Jos sanon, että aion mennä Ranskaan muutamaksi viikoksi, minä en vaivaudu kertomaan, että menen lentokoneella, mikä muuten on sellainen laite, mikä lentää ilmassa ja liikkuu kovaa vauhtia. En selitä sitä, koska oletan, että mm. yhteisen kulttuurimme vuoksi te tiedätte, että minä menisin Ranskaan lentokoneella; ja te tiedätte, mikä lentokone on jne.
Kun pyhät kirjoitukset selittävät asioita lukijoilleen, se kertoo, että kirjoittaja on tietoinen siitä, että hänen lukijakuntansa ei tiedä sitä, mitä pyhien kirjoitusten kirjoittajalla on tiedossaan. Näin käy silloin tällöin Uudessa testamentissa. Matteus mainitsee hepreankielisen nimen ja sitten selittää, mitä nimi tarkoittaa, koska hän ymmärtää, että hänen yleisönsä ei osaa hepreaa. Joskus - sangen harvoin - Vanhassa testamentissa he tekevät samalla tavalla.
Ruutin kirjan lopussa tehdään sopimus, ja toinen osapuoli ottaa jalkineet jalastaan ja ojentaa ne toisella kaverille. Sitten tekstissä sanotaan: “Ja muinaisina aikoina Vanhassa testamentissa tämä oli tapana sopimusta solmittaessa.” Se on yksi kourallisesta tapauksia Vanhassa testamentissa, joissa selitetään käytäntöjä. Yleensä Vanha testamentti ei tee sitä, koska muistiin merkittiin sen hetken asioita sen hetken ihmisille. Jesaja puhui pääasiassa 8. vuosisadan israelilaisille. Niin muodoin hän ei vaivaudu kertomaan meille kaikista näistä ihmisistä ja paikoista. Hän vain mainitsee nimiä ja odottaa jokaisen tuntevan heidät, niin kuin tunsikin.
Amanda Brown: Mikä onkin syy siihen, että Jesaja on niin turhauttava niin monelle meistä.
Ben Spackman: Jesajaa voisi kutsua tiiviisti tapahtumaympäristöön liittyväksi kirjaksi. Kirjassa on paljon sisältöä ja kulttuuritietoa, jonka kirjoittaja pitää itsestään selvänä ihmisille. Meidän osaltamme tuo olettamus ei pidä paikkansa - me illä ei ole sitä tietoa. Mutta hänen alkuperäinen lukijakuntansa taas oli tietoinen.
Amanda Brown: Miten tämä sopii siihen, miten me luemme genreä? Mikä osa on yleisöllä tässä asiassa?
Ben Spackman: Luulen, että se palaa vähän siihen, mitä vanhin Widtsoe sanoi nykyajan yleisöstä, eli että ihmiset eivät oikein todella ole tietoisia käynnissä olevasta genre-sekaannuksesta ellei heitä tehdä siitä tietoiseksi. Luonnostaan me luemme asioita historiana, ja sitten olemme hämillämme, kun ne eivät toimikaan historian tavoin. Esimerkiksi ensimmäisen Mooseksen kirjan alkuluvuissa ihmiset todella kiemurtelevat siksi, että kolmen ensimmäisen [luomis]päivän aikana on yö ja päivä, mutta aurinkoa, kuuta ja tähtiä ei ole vielä edes luotukaan ennen neljättä päivää. Kun sitä lähestyy historiallisena ja tieteellisenä tosiasiana, se aiheuttaa ihmisille todellisia hankaluuksia. Siinä on tämä genre-ongelma.
Kun joku muu kuin alkuperäisen yleisön edustaja lukee tai kohtaa jonkun näistä asioista, ja hänellä ei ole sen kulttuuritietoa, eikä hän ole kasvanut sen osmoosin kanssa mikä olisi selvittänyt genre-markkereita, silloin hän sijoittaa sen [lukemansa/kohtaamansa] niihin genreihin, joita hän parhaan tietonsa mukaan voi odottaa. Nykyajan lukijakunnalle tuo odotus pyrkii olemaan historiaa, ja se sitten aiheuttaa genre-sekaannusta.
Amanda Brown: Monet MAP-kirkon jäsenet tuntevat olonsa hieman tukalaksi Raamatun kanssa, koska he lukevat sitä genreltään historiallisena, ja sitten yhtäkkiä hahmot, joita me kunnioitamme profeettoina, eivät teekään sitä, mitä profeettojen pitäisi tehdä
Miten eri genreihin sijoittuva lukeminen vaikuttaa kokemaamme mukavuustasoon?
Ben Spackman: Toisaalta mielestäni genre auttaa meitä rutkasti. Viittaan eräänlaiseen moderniin analogiaan, kun sanon, että me näemme elokuvissa asioita, jotka saisivat meidät kauhistumaan, jos ne todella olisivat tapahtumassa ja jos ne olisivat historiaa. Ja kuitenkin niissä on meistä järkeä ja me voimme sietää niitä, koska ne juuri ovat fiktiota, ja me ymmärrämme, että fiktio on eri asioitten tekemistä. Vanhan testamentin osalta mielestäni sen ymmärtäminen, missä genressä erilaisista vaikeista asioista kirjoitetaan, voi auttaa meitä ymmärtämään niitä. Yksi esimerkki on Joosuan kirjassa, missä israelilaiset hyökkäävät Kanaaninmaahan ja missä tapahtuu jonkinlainen kansanmurha ja tuho ja ihmisten surmaamista. Joosuan kirja saa sen näyttämään kunniakkaalta. Jotkut tutkijat ovat sijoittaneet sen valtauskerronan genreen, mikä on eräässä mielessä historiallista.
Mutta se mitä valtauskerronta pyrkii sanomaan on tämä: “Katsokaa, kuinka kunniakkaita ja pelottavia me olemme.” Ja sen perusteella: ”… katsokaa, kuinka pelottava meidän Jumalamme on.” Kun maan päällä käytiin taisteluja, se heijasteli taivaallista todellisuutta. Ja kun israelilaiset taistelevat jotakuta muuta vastaan, israelilaisten Jumala taistelee sitä toista jumalaa vastaan, tai kun israelilaisten on kunniakkaasti voitettava ja tuhottava jokainen, se on eräänlaista Jumalan ylistämistä, ja tietenkin sen on oltava ällistyttävää, loistokasta ja perusteellisesti peittoavaa joka puolella. On olemassa genre-syy, miksi he kuvaavat itseään aiheuttamassa täystuhon vastustajilleen. Genre auttaa siinä vähän. Se auttaa selittämään, miksi he luonnehtisivat asioita sillä tavalla. Sen alta voi kaivaa hieman maata, kun päästään Tuomarien kirjaan, koska Joosua puhuu heistä kaiken tuhoajina ja hävittäjinä. Sitten tullaan Tuomarien kirjaan, ja heti siinä puhutaan kaikista niistä ihmisistä, joita he eivät surmanneetkaan - kaikista kaupungeista, joita he eivät hävittäneetkaan, ja jos me luemme näitä historiana, nykyaikaisen näennäis-puolueettomina, mitä ei ole olemassa, meillä on ongelma. Jos ymmärrämme, että Tuomarien kirja on ennemmikin valloituskertomus, ja Joosuan kirja on hieman erilainen historian genre, se näyttää piskuisen järkevämmältä, kun vertaamme niitä. Se ei ratkaise kaikkea, mutta siitä on apua.
 |
| J. James Tissot: Joosua valtaa Ain. Jewish Museum, New York. |
Toisaalta me emme voi ottaa kaikkea, mikä on epämukavaa Raamatussa, ja selvitä siitä sijoittamalla se eri genreen. Luulenpa, että sillä on enemmän tekemistä sen kanssa, mitä me odotamme profeettojen olevan ja miten heidän tulisi toimia. Siinä tapauksessa luulen, että meidän tulisi sallia Raamatun hallita meitä vähän enemmän, sen sijaan, että yritämme kirjoittaa Raamatun uudelleen täyttämään meidän odotuksiamme.
Kun esimerkiksi Jaakob keplottelee isältään siunauksen, siihen ei liity mitään genre-sävyttyneitä odotuksia, jotka voivat todellisuudessa sanoa: “Ei hän itse asiassa petkuta isäänsä.” Teksti on aika selvä: hän petkuttaa isäänsä. Meidän on vain painiskeltava paremmin sen kanssa, mitä Vanha testamentti yrittää tehdä. Oletetaan, että Vanhan testamentin kertomukset on tarkoitettu olemaan kohottavia ja jalostavia, ja se kun ei aina ole niin.
Genre tavallaan viittaa siihen, mitä jonkin oli tarkoitus olla. Jos katsomme kolmatta Mooseksen kirjaa, sen genren tarkoitus ei ole sivistää. Se on kuin kirkon käsikirja. Tavoitteena on kertoa papille, kuinka huolehtia uhrauksista ja missä olosuhteissa. Me emme ottaisi puhelinluetteloa ja odottaisi löytävämme sieltä kananpaistin reseptiä. Turhautuisimme lopullisesti, jos me yrittäisimme tehdä sen, koska me käyttäisimme väärin genreä. Kun lähestymme kolmatta Mooseksen kirjaa etsiessämme kohottavia, hengellisiä, lämpimiä/pörröisiä kertomuksia, niitä ei ole siinä. Mutta niitä ei ole siinä siitä syystä, että kolmas Mooseksen kirja on viallinen. Näin on siksi, että me yritämme käyttää kolmatta Mooseksen kirjaa vasarana, kun se itse asiassa on ruuvimeisseli.
Amanda Brown: Mitä me sitten teemme 3 Mooseksen kirjan kaltaisten genrejen kanssa? Miten me saamme kokoon henkilökohtaisen, hengellisen sovelluksen lainsäädöksistä ja muusta sellaisesta.
Ben Spackman: Se on hyvä kysymys. Minulla on tavallaan kaksi lähtökohtaa. Toisaalta - jälleen - kukaan ei ole ehdottamassa, että lukisimme puhelinluetteloa innoitusta saadaksemme. Puhelinluettelo ei ole sitä varten. On kysymys kanonisoinnista ja siitä, miksi jotkin asiat otettiin mukaan pyhiin kirjoituksiin. Mormonien puolella tämä kysymys tulee esille sodista kertovissa luvuissa. Mitä sodista kertovilla luvuilla on tekemistä Mormonin kirjassa? Mitä meidän pitäisi saada niistä? Kolmas Mooseksen kirja ja sellaiset genret ovat vaikeampia, kun yritetään nähdä henkilökohtaisia sovelluksia tai hengellisiä sovelluksia tai jotain sellaista. Monta kertaa tarvitaan hyvä tutkija osoittamaan asioita, jotka ovat merkittäviä meille meidän aikamme tilanteessa. Luova lukija ja hyvä tutkija voivat saada esiin hengellistä tietoa miltei mistä tahansa, varsinkin hengen vaikutuksen avulla. Toisaalta otetaan vaikka lukija, jonka lapset on uneliaita, ja heillä on viisitoista minuuttia aikaa ennen nukkumaanmenoa. On luultavasti helpompaa siirtyä käyttämään jotakin, mikä ei vaadi yhtä paljon työtä tai ajattelua, minkä luulen olevan sitä, mitä useimmat kirkon jäsenet tekevätkin.
Minusta tuntuu, että meillä on taipumus lukea Mormonin kirjaa ja evankeliumeja, koska hengelliset näkemykset niistä ovat helpoimmin käytettävissä. Mutta kuten niin kovin usein tapahtuu, se, minkä arvoinen jokin on, on usein se, mitä sinä siitä maksat.
Tärkeimmät löytämäni seikat eivät ole olleet niitä, joihin törmään helposti, vaan ne, joihin olen päässyt käsiksi kovien ponnistelujen kautta - ajattelemisen, rukoilemisen ja opiskelun kautta sekä palaamalla teksteihin kuten 1 ja 3 Mooseksen kirja yhä uudelleen ja uudelleen. Vanha testamentti on pyhien kirjoitusten joukossa lempparini, mikä ei ole aivan normaalia. Mutta asia on niin, koska se palkitsee tarkan lukemisen ja tarkastelun. Pinnallisesti se on melko pelottavaa, ja siellä on joitakin aivan kamalia asioita - en kuitenkaan sano, että me voimme selvittää niitä tai puolustautua niitä kaikkia vastaan. Siellä on joitakin todella hämmästyttäviä asioita - ja sellaisiakin asioita, joita me emme välttämättä huomaa.
Esimerkiksi, kun Jeesus kohdassa Matteus 22:37-39 sanoo, että kaksi suurta käskyä ovat “rakasta Jumalaa” ja “rakasta lähimmäistäsi”, se mitä useimmat ihmiset eivät tiedä eikä MAP-kirkon Kuningas Jaakon Raamattukaan käsittele alaviitteessä, on se, että hän lainaa viidettä ja kolmatta Mooseksen kirjaa. Sieltä ne ovat lähtöisin. Ne tulevat suoraan juutalaisten laeista, joita meillä on taipumus pitää vähemmän innoitettuna asiana - mutta pahuutensa vuoksi se oli heidän kohtalonsa, ja on hyvä, että siitä on päästy eroon. Siinä oli kuitenkin monta hämmästyttävän valistunutta asiaa. Työstä tulee palkkio, mutta meillä ei aina ole aikaa tai halua tai kykyä suorittaa sellaista työpanosta, ja sen osalta me luotamme muihin, jotka voivat sen tehdä ja antaa yhteenvedon siitä meille.
Amanda Brown: Mainitsit Kuninkaiden kirjat ja Aikakirjat ja sen, kuinka niillä on eri näkökulma sen ajankohdan pohjalta, milloin ne kirjoitettiin, ja niitten kohderyhmän ja niitten merkityksen vuoksi kirjoina, mutta toisinaan ne ovat ristiriitaisia yksityiskohdissa, joita ne antavat meille. Miten me sitten MAP-kirkon jäseninä, joka lukevat niitä pyhien kirjoitusten teksteinä, yhdistämme nämä kaksi kirjaa.
Ben Spackman: Jos yhdistämisellä tarkoitat pääsemistä jyvälle, luulen, että me voimme tehdä sen. Jos yhdistämisellä tarkoitat harmonisointia, me emme voi tehdä sitä. Ei meidän ole tarkoituskaan tehdä sitä.
Amanda Brown: Miten me sitten navigoimme?
Ben Spackman: OK. Se on hyvä rajaus. Menen taaksepäin pitemmälle kuin ehkä on tarpeen. Kun tunnustamme, että kaikki pyhät kirjoitukset - olivatpa ne meidän aikamme pyhiä kirjoituksia tai muinaisia pyhiä kirjoituksia - ovat innoitettujen ihmisten kirjoittamia, ja kun ymmärrämme, että kaikki pyhät kirjoitukset ovat ihmisten kirjoittamia ihmisen - innoitetusta - näkökulmasta, me voimme alkaa esittää kysymyksiä. Mitä kirjoittaja yrittää sanoa tässä kohtaa? Miten tämä on erilaista ja miksi se mahtaa olla erilaista? Kuninkaiden kirjat ja Aikakirjat ovat vähän vaikeampia erottaa toisistaan. Palaan taas Johanneksen evankeliumiin. Johannes vastaan kolme synoptista evankeliumia.
Esimerkiksi Matteus, Markus ja Luukas puhuvat viimeisestä ateriasta pääsiäisateriana, ja seuraavana päivänä Kristus ristiinnaulitaan. Johannes taas puhuu viimeisestä ateriasta, ei pääsiäisateriana, vaan pääsiäistä edeltävän päivän ateriana. Näitä kahta ei voi sovittaa toisiinsa. Ei ole mitään mahdollisuutta, että viimeinen ateria olisi kahdesti. Se kaivaa maata koko viimeisen aterian alta.
Mutta sitten huomaamme, että Johanneksen evankeliumissa viimeinen ateria onkin päivää ennen pääsiäistä, mikä tarkoittaa sitä, että Jeesus ristiinnaulittiin samaan aikaan kuin pääsiäislammaskin, ja yhtäkkiä te sanotte: “Johannes ei pyri tässä olemaankaan tiukan historiallinen.” Hän käyttää historiaa välittääkseen sanoman. Ja mikä se sanoma on? Jeesus on pääsiäislammas. On pystyttävä astumaan taaksepäin ja sanomaan, että nämä ovat innoitettuja asioita, mutta kirjoittajat yrittävät havainnollistaa eri asioita. Heillä on eri tarkoitukset. He eivät käytä historiaa sanoakseen yksinkertaisesti mitä tapahtui, vaan opettaakseen jotain korkeampaa sillä uhallakin, että tapahtumien aikataulu tai yksityiskohdat joutuvat pelinappuloiksi. Se ei huolettanut heitä mitenkään muinaisen historiankirjoituksen osalta.
Ihmisillä, jotka kirjoittivat Kuninkaiden kirjat, oli hyvin erilainen tarkoitus ja päämäärä mielessään kuin ihmisillä, jotka kirjoittivat Aikakirjat. Jos Kuninkaiden kirjat kirjoitettiin ennen pakkosiirtolaisuutta ja Aikakirjat vasta sen jälkeen, se, mitä Aikakirjat yrittää sanoa, on se, että kun temppeli on hävitetty, Pyhämaa on häpäisty vaikka kaiken tämän oli määrä kestää ikuisesti, niin mikä on meidän asemamme Jumalan liittoon nähden? Niinpä he kertovat kertomuksen uudelleen eri tavalla vastatakseen tuohon kysymykseen. Jos ajattelemme, että he vain yrittävät kertoa historiasta, meillä on käsissämme vakava ongelma. Jos toisaalta me ymmärrämme, että muinaiset ihmiset käyttivät historiaa suuremman asian korostamiseksi, se ei tarkoita sitä, etteikö se olisi historiaa; se vain tarkoittaa sitä, että he vain vähän irrottelevat, mikä taas sopii heille. Se ei oikein sovi meille, mutta se sopii heille. Herää sitten kysymys, mitä erilaista he yrittävät esittää. Miten he esittävät nämä asiat? Miksi he tekevät tämän muutoksen? Johannekseen palatakseni: miksi Johannes sijoittaa viimeisen aterian edelliseen päivään? Pyrkiikö hän korjaamaan Matteusta, Markusta ja Luukasta historiallisesti? Luultavasti ei. Mitä se aiheuttaa meille? Se sijoittaa Jeesuksen ristiinnaulitsemisen samaan aikaan, jolloin pääsiäislammas teurastetaan mikä taas luo vertauskuvallisen kaikupohjan ja opettaa meille jotain Kristuksesta historiallisesti - vaikka se ei historiallisesti olekaan aivan tarkkaa. Historiallinen tarkkuus on todellakin nykyajan huolenaihe; se ei ollut niinkään heidän päänsärkynsä silloin.
Amanda Brown: Millä tavoin voin ottaa huomioon sen, mistä me olemme puhuneet tässä, voidakseni saada enemmän tutkimisestani ja ymmärtääkseni Raamattua enemmän?
Ben Spackman: Minusta ensimmäinen seikka on - ja suositan tätä vastaukseksi kaikenlaisiin kysymyksiin - hanki nykyaikainen raamatunkäännös, ja jos haluat päästä genreen, hanki opiskeluraamattu. On paljon ihmisiä, jotka tavallaan epäröivät menetellä niin, mutta haluan kertoa, että kirkon apostolit ovat lainanneet yleiskonferenssissa ja Ensign-lehdessä muista [kuin Kuningas Jaakon] käännöksistä. BYU:n professorit voivat vaatia, että opiskelijoilla on muita käännöksiä käytössä heidän uskontokursseillaan. Minä menettelin niin, kun opetin Uutta testamenttia täällä. Kuningas Jaakon Raamattu on meidän virallinen Raamattumme englantia puhuville mormoneille, mutta ei sen tarvitse olla meidän ainokainen Raamattumme. Kaikkien ystävieni ja opiskelijoitteni joukossa jokainen, joka hankkii uuden käännöksen Raamatusta, arvostaa ja ymmärtää sitä paremmin. Se on aina minun ykkösehdotukseni.
Sen jälkeen on opittava esittämään kysymyksiä. Kun syventyy johonkin, eritoten johonkin hämmentävään, kannattaa vetää henkeä ja kysyä itseltään: mitä minä en ymmärrä tässä? On yritettävä laittaa itsensä niitten ihmisten housuihin, jotka kirjoittivat sen 5 000 vuotta sitten. On olemassa hieno oivallus Brigham Youngilta, jota Widtsoe on lainannut ja laajentanut, missä sanotaan: “Veljet ja sisaret, luetteko te pyhiä kirjoituksia niin kuin te olisitte niitten sijalla, jotka kirjoittivat ne 5 000 vuotta sitten? Ellette, teidän on tarpeen tehdä se.” Widtsoe kutsuu sitä järkeväksi lukemiseksi. Pysähtykää ja esittäkää itsellenne kysymyksiä. Mitä kirjoittaja olettaa minun jo tietävän? Mikä genre tämä saattaisi olla ja miten se vaikuttaa siihen? Tehdessäsi näin etsi johtolankoja, etsi muistiinpanoja. Toiseksi, käytä hyväksesi (Mormonin kirjaa lainaten) niitä apuja, jotka Jumala on antanut meille.
 |
| John A. Widtsoe (1872–1952) tukholmalaisessa kirjakaupassa. lds.org. |
BYU:ssa on paljon tutkijoita, jotka ovat kirjoittaneet runsaasti. Miltei jokaisesta Raamatun kirjasta on kirjoituksia, jotka käsittelevät ainakin joitakin näistä kysymyksistä. Joissakin vähemmän kuin toisissa. Joskus ei aivan niin perusteellisesti kuin haluaisin niitten tekevän, mutta ainakin viimeksi kuluneitten parin vuoden ajalta on julkaistu runsaasti hyviä MAP-tutkimustuloksia - joita on julkaisuissa BYU Studies tai Religious Educator tai symposiumeissa tai kirjoissa. Viime aikoina on julkaistu paljon hyvää, uskollista, akateemista aineistoa - eritoten Raamatusta. Elämme hyvin kiinnostavia aikoja, joten käytä hyväksesi sitä, mitä on saatavilla.
Ensiksiksin, hanki nykyajan käännös. Toiseksi, opi esittämään hyviä kysymyksiä, ja jos sinulla on vaikeuksia keksiä hyviä kysymyksiä, niitä kannattaa etsiä joko Julie Smithin evankeliumeja koskevasta kirjasta nimeltä Search, Ponder, and Pray (etsi, pohdi ja rukoile), mikä on kysymyskokoelma, tai voit hankkia Jim Falconerin kirjoja. Hän on BYU:n filosofian professori. Se on sarja nimeltä The Book of Mormon Made Harder, The Old Testament Made Harder, The New Testament Made Harder (MK -, VT -, UT vaativammaksi). Siinä on n. 95% ajatuskysymyksiä, eivätkä ne ole tylsiä eivätkä myöskään käsikirjan takakannen kysymyksiä. Ne herättävät ajatuksia; ne saavat sinut liikkeelle esittämään kysymyksiä ja etsimään vastauksia. Uuden käännöksen hankkimisen ja kysymysten asettamisen oppimisen välillä on kolmas looginen asia. Kirjoita muistiin, mitä olet oppinut. Kirjoita muistiin kysymyksesi, kirjoita muistiin tiedot ja löytämäsi vastaukset. Ellet kirjoita muistiin oppimaasi, seuraavan kerran, kun palaat ko. tekstiin, se on luultavasti mennyt unholaan, ja saat aloittaa kaiken alusta. Voit halutessasi käyttää kirkon uutta järjestelmää, johon voit kirjautua, ja se säilyttää muistiinpanosi. Tai voit käyttää esimerkiksi ohjelmistoja kuten Evernote tai Notes iOs:lle tai jotain sellaista kuten Microsoft Wordin tiedostoa tai paperikansiota. Tärkeintä on tehdä muistiinpanoja siitä, mitä opit, ja kysymyksistä, joihin et ole vastannut - jotta voit rakentaa sen päälle ja kartuttaa sitä ja tallentaa sen ja kasvaa sen kanssa.
Amanda Brown: Hienoa. Kiitos, kun puhuit meille tänään, Ben.
Ben Spackman: Kiitos, että sain tulla. Olen nauttinut siitä.
* * *
LDS PerspectivesEpisodi 45, alkuperäinen englanninkielinen puhtaaksikirjoitettu haastatteluteksti on julkaistu 19.7.2017
Huomautus. LDS Perspective Podcastillä ei ole mitään yhteyttä Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon. Lähetyksissä esitetyt mielipiteet edustavat ainoastaan vieraiden ja lähetyksestä vastaavien mielipiteitä. LDS Perspective Podcast ja sen emo-organisaatio voi olla samaa mieltä niiden kanssa tai sitten ei. Esitetyt ajatukset saattavat poiketa perinteisistä ajatuksista tai opetuksista, mutta ne eivät ole kritiikkiä, joka kohdistuu MAP-kirkon johtajiin, politiikkaan tai käytäntöihin.
________
Huom.: Aiheeseen liittyvät taidekuvat eivät ole alkuperäisestä versiosta, ne on liitetty suomenkieliseen versioon somistukseksi.